2000-luku maistuu paremmalta, kun koneitaan ei pelkää. Parhaimmillaan se on, kun niihin suhtautuu palapeleinä. Hiljattain lähipiiri hyötyi tästä kolmen käyttökelpoisen laitteen verran.

Päivitin wlanin jokin aika sitten muotoon 802.11n. Ainoa huono puoli vanhaan hyvin palvelleeseen g-verkkoon verraten olivat reitittimen kirkkaat vilkkuvat led-valot, joilla se kertoo sellaisista varsin hyödyllisistä jutuista kuin, että laite on päällä ja verkko toimii. Näitä kun en varmaan huomaisi ilman olohuoneen kaikissa pinnoissa vilkkuvaa sinertävää valosaastetta. Pitkämielisenä ja laiskana ihmisenä katselin reitittimen valoshowta hyvällä muutaman viikon. Sitten otin ruuvimeisselin käteen ja pilkoin laitteen palasiksi.

Piirilevystä, parista antennista ja muovikuorista koostuvan laitteen etupaneelin tummentaminen alkoi vieressä istuvan taiteilijan tussilla. Peitin tahmealla mustalla kerroksella etulevyn sisäpinnasta ne kohdat joihin oli etsattu paneelin merkinnät. Piirilevyyn virran kiinnittämällä ja paneelia ledien edessä käyttämällä selvisi, että tämä ei yksinään riittäisi. Valo kuulsi tussikerroksen läpi kuin sitä ei olisi ollutkaan, vain aavistuksen himmeämpänä.

Hetken ilmassa leijui ajatus paksumman akryylimaalin käytöstä, mutta sitten muistin syövereistä kaivautui mielikuva tummasta vaahtomuovista johon uuden tietokoneeni virtalähde oli pakattu. Palanen lojui säläkaapissani odottamassa juuri tällaista hetkeä. Askarteluveitsen avulla siitä silpoutui juuri paneelin pituinen levy noin pari milliä paksua pehmeää tummanharmaata materiaa.

Muutaman kotelon muotoilua mukailevan viillon jälkeen siivu painautui tiiviisti kiinni ledien päälle asetettavan muoviheijastimen ja reitittimen etupaneelin väliin. Liimaakaan ei tarvittu vaan pala pysyi puristuksessa hyvin paikallaan. Virtaliittimen kiinnittämällä laite heräsi eloon, mutta etupaneeli pysyi mykkänä. Vain pieni valovuoto vaahtomuovin ja heijastimen välissä kertoi ledien menneen päälle. Koppa kiinni, ja laite oli taas valmis käytettäväksi. Jälleen kerran silmä lepäsi olohuoneessakin, kun turha vilkkuminen hävisi elämästä.

Pienen miehen pieni soitin

Sain kuutisen vuotta sitten lahjana täysin hyödyttömäksi osoittautuneen kannettavan dvd-soittimen. Suurinpiirtein miniläppärin kokoinen videon ja musiikin toistoon tarkoitettu kone oli hyvä idea, mutta sen akkukesto teki siitä turhan. Kun on kantanut 20 tunnin lentomatkalla laitetta joka pysyy päällä alle tunnin, sen hylkää aika helposti pölyyntymään laatikon pohjalle.

Usean vuoden lojumisen jälkeen se sai käyttöä, kun Ateenassa asunut siskoni muutti perheineen takaisin Suomeen. Matka tehtiin autolla useista logistisista syistä. Tämä oli helppo nähdä etukäteen hankalaksi, kun mukana oli parivuotias poika. Aktiivinen ja innokas nuori mies teki jo lyhyistä ajomatkoista vähintään mielenkiintoisia retkiä. Useamman tuhannen kilometrin reissu muutamassa päivässä olisi helposti osoittautunut väsyneiden vanhempien hermoille liian kovaksi palaksi.

Dvd-soitinta varten hankittiin tupakansytyttimessä toimiva virtalähde ja se lähetettiin postissa pojan matkaa helpottamaan. Laite ripustettiin kuskin selkänojaan mummon kutomaan pussukkaan, josta vain näyttö näkyi ulos. Poika sai tyytyväisenä katsella hömppää aina, kun ajaminen kävi liian ankaraksi.

Sittemmin dvd-soitin on ollut ahkerassa käytössä. Äidin hoitaessa asioita läppärillä ja isän katsellessa Top Gearia televisiosta, on kikkarapää junilla leikkimisen välissä lepäillyt katsomalla Tuomas Veturia omasta pikkukoneestaan. Lopulta sen näyttö hajosi ja kuvaruudulle ilmestyi päälle laittaessa vain lumisadetta. Kaappasin laitteen mukaani ja katsoin sen sisään.

Puolen tunnin ähkimisen jälkeen syy takkuiluun selvisi. Näytön lattakaapeli oli alunperin kiinnitetty niin, että se painui terävää kulmaa vasten. Tarpeeksi monen kolahduksen jälkeen kaapeli oli hivuttautunut ulos paneelissa olevasta liittimestä. Kaapelin uudella tavalla taittamista ja pientä teippikorjausta myöhemmin kuva palasi paneeliin. Eri asia on kuinka pitkään purukumikorjaus kestää kiinnostuneen penskan käsissä, mutta toistaiseksi rauha on maassa.

Palapelistä keittiökoneeksi

Sain aikanaan kannettavan tietokoneen palasina pahvilaatikossa. Se oli purettu atomeiksi rekvisiittatarpeisiin, eikä kukaan muu lähipiiristä olisi osannut enää koota sitä. Konetta kootessa kävi selväksi, että kovin ammattimaisin ottein sitä ei oltu purettu. Kopasta useampi osa oli vääntynyt, ja jostain syystä muovikoteloon oli tullut monia reikiä ja halkeamia.

Esteettistä lopputulosta perinteisenä kannettavana ei ollut luvassa. Olin toisaalta kaivannut pitkään pientä konetta keittiöön, joten päätin tehdä läppärinraadosta all-in-onen, eli näyttökoneen.

Käänsin koneen näyttöpaneelin ympäri ja kiinnitin saranoihin väärinpäin. Koska näytön piuha ei aivan yltänyt liittimeensä näin, tein koppaan vielä lisää reikiä. Kun näyttöön sitten uudella kaapeloinnilla räpsähti kuva, asensin laitteeseen Arch Linuxin. Sen jälkeen unohdin projektin kuukausiksi romukaapin ylähyllylle.

Viimein vaivauduin tekemään näytölle raamit, jotka peittivät epäesteettiset johtoviritykset edestä katsottaessa. Mustaksi maalatusta pahvista tietysti, koska parempaakaan ei ollut käden ulottuvilla. Tämän jälkeen ripustin koko virityksen keittiön Lundiaan parilla ruuvikoukulla, s-koukulla, ja ketjunpalalla. Googlaan sillä kummallisia termejä resepteissä, irkkaan, ja hallitsen kodissa soivaa musiikkia. Kyllä kannatti.

Aina ei tarvitse juottaa, että koneiden avaaminen on mielekästä. Kaistale vaahtomuovia, pala teippiä, ja vanhan pahvilaatikon sivu riittivät parantamaan yhtä laitetta, korjaamaan toisen, ja muuttamaan kolmannen funktiota. Ja minulla oli kivaa puuhatessa.

Teksti: Tapio Berschewsky