Tuomiopäivän koneet

Uskoisitko maailman kohtalon ilmanpaineanturin käsiin?

Vaikka se nostalgiahuuruissa välillä unohtuukin, 1980-luku ei ollut pelkkiä varsilenkkareita, Ihmemiestä ja New Orderia. Etenkin vuosikymmenen alkuvuosina ilmassa leijui erittäin todellinen uhka suurvaltojen välisestä konfliktista, joka päättyisi ydinaseiden käyttöön. Sen seuraukset taas olivat tiedossa: elämä loppuisi ainakin siinä muodossa, kuin sen länsimaissa käsitämme. Kasarilapselle tämä ajatus ei ollut iltaisin erityisen rauhoittava, ja vielä huonommin olisi nukkunut tietäessään, miten lähellä täysimittaista ydinsotaa oikeasti käytiin.

Sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto samanaikaisesti pelkäsivät toisiaan ja olettivat, ettei vastapuoli mitenkään voi kuvitella heidän olevan se taho, joka ”painaisi nappia” ensimmäisenä. Tämä absurdius saavutti yhden huippupisteensä NATOn Able Archer 83 -sotaharjoituksen aikana. Länsimaat harjoittelivat tilannetta, jossa ydinsota on alkanut, jolloin NL:n vakoilu luuli, että ne ovat aloittamassa ydinsotaa harjoituksen varjolla. Agentteja pyydettiin raportoimaan vain havaintonsa, ei päätelmiään, ja kun jokainen näki kokonaisuudesta vain pienen osan, soppa oli valmis. Tilanne laukesi käytännössä vasta, kun sotaharjoitus päättyi.

Sotaa valkokankaalla

Suurvaltojen kireät välit vaikuttivat luonnollisesti myös populaarikulttuuriin, ja varsinaisten synkkien tuomiopäiväkuvausten (Testament, Threads, The Day After) lisäksi ydinsota vilahteli aiheena muunkinlaisissa elokuvissa. Kuuluisimpia näistä on vuoden 1983 Wargames, jossa nuori hakkeri David (Matthew Broderick) tulee pelejä etsiessään vahingossa soittaneeksi ydinaseita hallinnoivalle tietokoneelle. Vaikka Hollywood-tyyliin mutkia onkin oiottu, elokuvassa esitetään oikeasti sovellettavissa olevia keinoja salasanojen selvittämiseen. Se on toiminut monelle innoittajana tietokoneharrastukseen.

Eräs päähenkilöistä on professori Falkenin (John Wood) luoma WOPR-keinoäly (War Operation Plan Response), joka pyrkii simuloimaan erilaisia konfliktitilanteita ristinollasta maailmansotaan asti. Se otetaan käyttöön, koska ohjussiiloissa istuvat ihmiset ovat haluttomia laukaisemaan ydinaseensa selvästä käskystä huolimatta. David tulee vahingossa käynnistäneeksi WOPRin ”pelaamaan” ydinsotaa, jota sotilasjohto luulee oikeaksi. WOPR yrittää myös itse laukaista ohjukset, ennen kuin kauniin optimistisesti päätyy toteamaan ydinsodan olevan peli, jonka voi voittaa vain olemalla pelaamatta sitä. Ilmeiseksi käy myös, että koneen harkinta pettää ainakin yhtä herkästi kuin ihmisen.

Elämä matkii taidetta

Näin tulevaisuudesta katsottuna Wargamesin yhtäläisyydet tosielämään ovat runsaampia kuin käsikirjoittajat ehkä tulivat ajatelleeksikaan. Elokuva perustui löyhästi 80-luvun alussa sattuneeseen tapaukseen, jossa Yhdysvaltain armeijan ydinpommittajat olivat jo ilmassa komentokeskus NORADista saatujen virheellisten tietojen vuoksi. Syynä ei ollut pelejä etsinyt hakkeri vaan ”sotasimulaatiotilaan” jäänyt tietokone, jonka viestejä luultiin oikeiksi. Tapauksia oli ollut ainakin kaksi muutakin, joista toisessa kyse oli inhimillisestä virheestä, toisessa jälleen kerran tietokoneen toimintahäiriöstä. Tällöinkin osa aselajeista jätti toimimatta ohjeiden mukaisesti, koska katsoi hälytyksen olevan varmasti väärä. Sama tieto oli tuossa vaiheessa saavuttanut jo muutkin, joten todellinen maailmanpalon uhka oli jälkikäteen arvioituna pieni.

Vuoden 1983 syyskuussa oltiin kuitenkin Atlantin toisella puolen tilanteessa, jossa inhimillinen harkinta esti mahdollisesti vakavatkin seuraukset. Upseeri Stanislav Petrov istui valvomassa Neuvostoliiton valvontajärjestelmän signaaleita, kun hän sai ilmoituksen NL:ään suunnatun Minuteman-ohjuksen laukaisusta. Harkittuaan asiaa hetken Petrov kuittasi viestin vääräksi hälytykseksi.

Ei ehtinyt kulua kauan ennen kuin järjestelmä piippasi uudelleen, tällä kertaa neljästä ohjuksesta. Petrov arveli, että sodan oikeasti alkaessa Yhdysvalloista ei tulisi muutamaa, vaan satoja ohjuksia kerralla, ja hylkäsi tämänkin ilmoituksen. Päätelmä oli rohkea mutta oikea, ja laitteen toimintahäiriö todettiinkin jälkikäteen. Jättämällä järjestelmän signaalin huomiotta Petrov ei ehkä suorastaan ehkäissyt maailmanloppua, mutta ainakin teki osansa konfliktin välttämisessä. Paljolti internetissä levinneen tiedon ansiosta hän onkin noussut jonkinlaisen legendan asemaan.

Tämän tiedon pohjalta kaikkein mielenkiintoisin – tai sitten kauhein – yksityiskohta onkin se, että eräänlaisen WOPRin huhutaan sitkeästi olevan olemassa. Ei kuitenkaan Yhdysvaltain NORADissa, vaan Kremlissä.

Kuollut käsi kostaa

Sistema Perimetr, jota länsimaissa on kutsuttu myös nimellä Dead Hand, oli osa Neuvostoliiton ydinpuolustusta. Tiedot järjestelmän todellisista ominaisuuksista, olemassaolosta, toimintavalmiudesta ja etenkin automaation määrästä vaihtelevat lähteestä toiseen, mutta perusajatus on kaikkien mukaan samansuuntainen. Saataessa kohtalaisen varmoja tietoja siitä, että maahan on kohdistumassa ydinasehyökkäys, voidaan päätäntävalta siirtää Perimetrille. Se tarkkailee ympäristön valon määrän, säteilytason ja ilmanpaineen muutoksia sekä mahdollisesti myös radiolähettimiä. Niiden perusteella järjestelmä tekee päätöksen siitä, onko sitä vastaan hyökätty. Jos näin on käynyt, Perimetr laukaisee jäljellä olevan ydinasearsenaalin.

Perimetr eroaa elokuvan WOPRista siinä, että se on selkeästi kostoase. Samalla se on itse asiassa suunniteltu ylläpitämään rauhaa, ei suinkaan tuhoamaan ihmiskuntaa. Kun on olemassa teoriassa erehtymätön taho, jolle voidaan siirtää lopullinen päätös ydinasehyökkäyksen tekemisestä, kenenkään ihmisen ei tarvitse tuota päätöstä tehdä. Näin vältetään se mahdollisuus, että maailma palaisi jonkin yhden tai useammankaan henkilön virhearvion vuoksi. Jos Neuvostoliitto olisi yllätetty ydinaseilla, kosto olisi ollut varma riippumatta siitä, mitä politbyroo päättää. Osaltaan tämä vähentäisi myös Able Archer -tyylisiä väärinkäsityksiä.

On vaikeaa löytää luotettavaa tietoa siitä, millainen Perimetr oikeasti on, missä määrin se on toiminnassa ja onko se koskaan ollut automaattinen. Wired-lehden vuonna 2009 julkaiseman artikkelin mukaan järjestelmä on toimintavalmiudessa ja sitä päivitetään edelleen, mutta entiset neuvostokenraalit taas sanovat ettei järjestelmää koskaan käynnistetty. Ristiriitaisen tiedon syykin on ilmeinen: Venäjälle on hyödyllistä ylläpitää mielikuvaa siitä, että sillä on käytössään ainutlaatuinen kostojärjestelmä mahdollisten hyökkääjien varalta. Muille maille on hyödyllistä pitää Venäjää hiukan pelottavana, vaikkei siitä samanlaista pahan valtakuntaa saisikaan kuin edeltäjästään. Totuus asiasta selvinnee vasta aikojen kuluttua, jos silloinkaan.

Palataan kuitenkin hetkeksi Stanislav Petroviin. Hän oli rajapinta koneen ja ympäristön välissä ja täytti tehtävänsä torjuessaan virheellisen ilmoituksen. Mutta jos Petrovin sijasta penkillä olisikin istunut Perimetr, kuka tietää mitä olisi tapahtunut. Tämä yhtälö oli epäilemättä tiedossa Perimetrin suunnittelijoillakin, joten on vaikea uskoa, että kukaan olisi jättänyt maailman tuhoamiseen tarvittavan asemäärän tunnetusti epäluotettavan tekniikan hallintaan. Todennäköisempää on, että tuotantokäyttöön tehdyssä järjestelmässä olisi ollut omat Petrovinsa istumassa maanalaisissa siiloissaan.

Isännästä rengiksi

Kylmä sota on onneksemme päättynyt, eikä maailmanlaajuinen ydinsota enää vaikuta kovinkaan todennäköiseltä skenaariolta. Kukaan tuskin enää tosissaan ehdottaa, että ohjukset pitäisi alistaa ”erehtymättömän” tietotekniikan valvottavaksi.

Ydinaseita on kuitenkin maailmassa edelleen enemmän kuin tarpeeksi, ja tietotekniikka on niihin naimisissa entistäkin vahvemmin. Koska ydinkokeita ei enää tehdä, tarvitaan aseiden kehitykseen mallintamista ja laskentaa yhä enemmän. Samoin ohjausjärjestelmät ovat kehittyneet jatkuvasti.

Kun DEC esitteli 64-bittisen Alpha-prosessorinsa 90-luvun alussa, sen ohjelmistotuki oli aluksi vaatimatonta. Pahat kielet ehtivät huhuilemaan, että se ei Digitalia huolestuta, koska risteilyohjuksessa ei tarvitse ajaa kummoista käyttöjärjestelmääkään. Tämän perustaksi ei löydy varmaa tietoa, mutta sen sijaan faktaa on se, että eräs suurimpia Alpha-pohjaisia supertietokoneita asennettiin vuosituhannen vaihteessa Los Alamosin laboratorioon – juuri siihen, jossa maailman ensimmäiset ydinaseet kehitettiin.

Teksti: Mikko Heinonen
Kuvat: Manu Pärssinen, Wikimedia Commons